Tässä on Alex. Hän on meidän ainoa lapsi, sosiaalinen, huumorintajuinen pieni miehenalku. Ennen Alexia mietin, että olisi hienoa saada lapsi. Vähän elämää ja ääntä meidänkin taloon. Niin oli hiljaista ennen poikaa, että piti välillä pikkusen huudahtaa ja paukuttaa kattilaa, että edes jotain ääntä kuuluisi.

Ei ole ollut kyllä äänestä puutetta, kun Alex tuli taloon. Oon miettinytkin, että jos joka perheeseen kuuluu vakiomäärä ääntä lapsimäärästä riippumatta, paljon jää ainokaisen harteille tuotettavaksi älämölöä. Alex on kyllä onnistunut tehtävässään kirkkain arvosanoin.

Minulla on läheiset välit sisarusteni kanssa ja vietämme kesäisin paljon aikaa yhdessä. Tämä aika tuntuu aina erityiseltä juhlalta. Olisin itse halunnut myös Alexille sisaruksia. Sisaruksia, joiden kanssa voi myöhemmin jakaa ajatukset ja muistot ja joiden kanssa jauhaa vanhemmistaan, jotka ovat niin so last season.

Olen kokenut sisarukset suurena rikkautena. Varsinkin aikuisiällä, kun sisarukset ovat saaneet minut iässä kiinni ja osa mennyt jo ohikin. Rikkautta on kyläilyt sisarusten luona Suomessa ja Norjassa. Ne ovat kyläpaikkoja, jossa vallitsee luonteva ja kodinomainen helppous.

Alexilla ei ole kokemusta sisaruksista. Hän ei siitä näytä kärsivän, ettei niitä olekkaan. Olen ymmärtänyt, että sisarusten kaipuu Alexille on minun tunne, minun ajatus. Eikä ole reilua siirtää sitä tunnetta Alexiin. Tunnetta, että jotain puuttuu.

Alexilla on paljon serkkuja ja heillä on tosi läheiset välit keskenään. Sosiaalinen ja avoin luonne on ollut paikallaan, että yhteys on syntynyt serkkujen kanssa. Alex voi kokea serkut aivan yhtä suurena rikkautena, kuin minä sisarukset ja varmasti tunteekin.

Ihminen on juuri niin rikas, kuin tuntee olevansa.

Se, minkä minä ajattelen rikkautena, ei välttämättä ole sitä toiselle ihmiselle.

On niin monta kokemusta, kun on ihmistäkin. Asioita on hyvä miettiä myös toisenlaisesta vinkkelistä. Kokonaisuus näyttää erilaiselta, kuin yksittäinen osa sitä. Me ollaan osa sukujemme kokonaisuutta, yhtä suurta rikasta perhettä.

Tärkeistä serkkukavereista huolimatta ei tämä pieni-iso 3,5- vuotiaamme halunnut tällä kertaa yhteiskuvaan. Liekkö joku oli katsonut häntä väärään aikaan tai sitten jättänyt katsomatta. Se ei selvinnyt, kun pieni mies vetäytyi mököttämään kädet puuskassa kulman taakse. No, ensi kesänä uusi yritys.

*****

Lue myös

• Perhekuvaus Steigenissä
• Yrittäjyys – ensiaskeleet
• Ihan hyvä vaihtoehto Lofooteille
• Isänsä poika
• Oikean kokoinen perhe